Mä seison siellä kalliolla ja katon alas. Siellä on meri ja taivaanranta. Tuuli puhaltaa mun yli ja mä levitän käteni kuin lintu. Mä haluaisin lentää.

 

Kaikki alko kun mä synnyin. Heti kun mä pistin pääni ulos mun äidistä, mä olin jo silloin hiljaa. Kun mä en itkenyt, ne hoitsut luuli että mä olin kuollu tai että mä en muuten vaan saanu happea. Eivät sentään viskannu mua roskikseen napanuoran mukana. Lääkäri onneks tajusi että ilma kulki.

Mun nuoruus oli yhtä helvettiä. Mä olin kolmas lapsi meijän perheen talossa. Mä ja mun vanhemmat veljet, mutsi ja faija, kaksiossa. Faija oli töissä yhessä tehtaassa. En edes tiiä mitä siellä valmistettiin. Mitäpä faija olis mulle, epäonnistuneelle kersalle koskaan kertonut. Se vain lähti sinne aamulla ja tuli illalla viinapullon kans. Sen harrastukset illalla oli haukkua mua mun hiljaisuudesta. Joskus se löi kun se halus vastauksen johonkin kysymykseen mitä se ei kyllä koskaan saanu. Mutsia mä en muista niin hyvin. Sekin kävi töissä. Kahdessa paikassa. Päivätyössä se oli jossain tehtaassa ja iltatyönä se myi itteensä vanhoille miehille päiväkodin nurkan takana. Veljet oli mua sen verran vanhempia että ne oli milloin missäkin ulkona. Mä en tehnyt paljonkaan kotona. Mä heräsin aamulla ja makasin niin kauan vuoteessa kunnes joku tuli. Yleensä mutsi. Se katto että mä olin hengissä ja jätti mulle jotain ruokaa. Sen jälkeen se vain meni laittaan ittensä valmiiks iltaa varten. Kun mä aloitin koulun, mut laitettiin sen kaupungin ainoaan ilmaiseen kouluun. Se oli rappiolla. Mä en puhunut koulussakaan, ja tietenkin mua alettiin kiusaan. Jopa opettajat oli mulle kalseita. Vaikka mä en puhunut, mä olin hyvä koulussa. Vetelin kymppejä kokeista. Koko peruskoulu meni kutakuinkin sillä lailla kasi luokalle asti.

Siellä mä tapasin sen.

 Se tuli uutena meijän luokalle. Se oli edellisestä koulusta erotettu koska se oli lyönyt opettajaa. Se jätti kyllä tässä koulussa muut huomioitta, mutta mut se kyllä huomas. Se aloitti rutiinin mun kanssa. Se potkas tai löi mut maahan heti kun se näki mut aamulla. Koko koulupäivän se visko mua tavaroilla ja päivän päätteeksi, se tykkäs mukiloida mut mustelmille. Sitä kesti jokin kuukausi. Mulla oli tapana piirrellä enkeleitä isoon vihkoon. Se oli A5 kokoa ja mä olin elämäni aikana piirtänyt sen puolilleen koristeellisia enkeleitä. Ne oli hiottu viimeisen päälle ja mua oli kehuttu niistä usein.

Sitten tuli se päivä kun se tuli taas hakkaan mua. mutta kun se oli mukiloinut mut, se huomas sen vihkon. mun silmät levis ja melkein sydän pysähty kun se nosti sen maasta. Se huomas mun kauhistuneisuuden ja siitä se piti, kun mä osoitin vihdoin heikkouksiani. Se repi sen vihkon kahtia mun silmieni edessä. Mä näin niiden riekaleiden leijailevan ja tuulen tarttuvan niihin. Mun enkelit oli vapautettu taivaalle. Mä en itkenyt. Mä painoi pääni alas ja se tuntu raskaalta.

Sitä nauratti ja se nauro mulle kuin hyvällekkin vitsille. Sitten mä nostin katseeni ja katsoin suoraan sen harmaisiin silmiin. Se vähän hätkähti mutta hymähti sitten ja lähti kotiinsa. Mä nousin kanssa ja lähin sen perään. Mä en päästänyt sitä silmistäni. Mä tuijotin sitä mihin se menikään. Se ei ensin edes huomionut asiaa, mutta sitten se alko hermostua. Vaikka se hakkas mua, mä pysyin sen takana ja tuijotin sitä. Se saattoi tuntea mun katseeni selässään minne tahansa se menikin. Kun se aamulla avasi kaihtimet ikkunan edestä se kohtas heti mun silmäni ikkunan toisella puolella. Kun se istu pulpetissa mä katoin sitä. Koko ajan ja kaikkialla. Mä en enään syönyt enkä nukkunut. Mä en tajuu miten mä pysyin hengissä. Jotenkin ruualla ja unella ei enään ollut merkitystä. Mä vain tuijotin sitä. Se ei jaksanut vaan meni puhuun opettajille. Opettaja kielsi mua ennään lähestymästä sitä mutta se ei mua haitannut vaikka ne sen kielsi. Mä jatkoi itsepintaisesti se vaanimista. Mä en ikinä tehnyt sille mitään muuta kuin vaan katoin sitä lasittunein silmin. Kotona mä en enää käynyt. No eipä mutsi tai faija mua kyllä tullukkaan etsiin. Ne varmaan vaan toivo että mä olisin jo heittänyt veivini. Sitä jatku koko kasin kevään. Mä vain tuijotin sitä ja se oli hulluuden partaalla. Sekään ei tajunnut miten mä pysyin hengissä kun mä en syönyt enkä nukkunut.

Kasin vikalla viikolla se sitten juoksi koulun katolle. Mä tulin perässä ja pysähdyin parin metrin päähän siitä. Sillä oli kädessään ase, jonka se oli pöllinyt isältään joka oli poliisi. Mä en tiedä miten se oli saanut sen siltä. Sillä mä odotin sitä aina ulkona. Sen asioista kaihtimien takana mä en tiennyt mitään. Se kuitenkin seiso sen katon reunalla ja osotti mua sillä aseella. Se oli hikinen ja ruokkuneen näkönen. Se huusi mulle kädet täristen että mä lopettaisin sen seuraamisen ja tuijottamisen. Mä katoin sitä ja tein kaksi asiaa elämäni ensimmäisen kerran. Mä hymyili sille ja sanoin:

”kuole”

Se katto mua ja sen kädet valahti sivuille. Se ase tippu kolisten alas ja sitten kävi kova tuulen puuska. Se astu taakse ja tippui.

Viimeinen asia jonka se näki olin mä ja mun hymyni. Sen silmät oli lautasen kokoset ja sen kasvot oli kauhuissaan. Se varmaan tajus että mä olin neuvonut sille ulospääsyn mun katseeltani. Se ei tainnut tietää miksi mä autoin sen siitä tilanteesta ulos. Kun se osu maahan, jokin tuntu irtoavan musta. Mä suljin silmäni ekan kerran koko puolen vuoden aikana. Ja mä tunsin että mä olin kovin väsynyt ja nälkäinen. Mä istuin nojaamaan seinään ja hyräilin laulua jota faija oli joskus laulanut kännissä. Ja koulu hyräili mun kanssa. Kirkuminen sointu siihen lauluun. Ja kun poliisit tuli katolle ja huomas mut ne tuli sinne ja vei mut pois. Mä nukuin pitkästä aikaa. Mut vietiin sairaalaan ja mut tutkittiin. Ne lääkärit eivät voineet älytä kuinka mä olin hengissä. Ne otti musta testejä mutta ne eivät kertoneet mitään. Mä en enään jaksanut liikkua saati pitää silmiä auki. Mä en kovin hyvin muista mitä tapahtu, mutta kun mä seuraavan kerran avasin silmäni, mä olin valkoisessa huoneessa jonka ikkunoista paisto aurinko. Siellä oli myös nainen. Sillä oli musta kaapu ja mä tajusin yhtäkkiä olevani luostarissa. Mä pääsin ulos pyörätuolissa, koska mä en osoittanut mitään mielenkiintoa kävelemiseen. Mä näin ensimmäisen kerran ruohoa ja ensimmäisen kerran mun sisällä tuntu hyvältä. Se luostari oli meren äärellä isolla kalliolla.

 

Mä seison siinä, kädet levittyneinä. Tuuli puhaltaa taas mun yli. Mä haistan meren ja suljen silmäni. Mä kuulen huudon. Mä en välitä siitä, vaan mä lennän. Mä lennän ihan samanlailla kuin se silloin koulun katolta ja kuin mun paperienkelini taivaalla.

Mun nimi on Tuuli ja mä olen ollut se koko mun elämäni ajan.

 

By: JUli